9 kk:n odotus palkittiin vihdoin ja viimein 16.4.2011 klo 21.11 <3 Poikamme syntyi pitkän ja tuskallisen lauantai päivän lopuksi - enpä olisi kuvitellut miten kipeää tuleekaan synnytys tekemään.
Perjantai-lauantai välisenä yönä supistukset alkoivat 01 aikaan kovalla vatsan poltteella ilta/yöpalaa syödessäni. Ajattelin kivun olevan ihan jotain muuta, mutta kuinka kävikään. Kovat supistukset alkoivat ja jatkuivat aamuun koko yön läpi. Mies meni vielä nukkumaan ollessaan hyvin väsynyt työviikosta, itse hieman hampaita kiristellessä yritin vain sängyssä makoilla. Eihän siitä tullut mitään ! Yritin keskittyä elokuvaan mutta eihän siitä tullut mitään. Supistuksia tuli yhä useammin ja koko ajan kivuliaampina. Olin hieman hukassa ja mielessä, että nytkö lapsi oikeasti haluaa maailmaan. Kyyneleet silmissä sinnittelin lauantai aamuun kello 7 asti, kunnes soitin synnärille ja kysyin milloin lähteä tulemaan. Vastaus oli hyvin yksinkertainen "kun et kivun kanssa enää kotona selviä tai jos lapsivesi menee". No päättäväisenä vielä sanoin, että no olen kotona sitten vielä jonkun aikaa ja menen yrittämään vielä lämpimällä suihkulla kivunlievitystä. Joka hieman helpottikin, mutta vain hetkeksi.
Tuskainen olo kuitenkin vain kasvoi ja lopulta menin 8 aikaan miestä herättelemään ja kertomaan että voisin pikku hiljaa haluta lähteä synnärille. Mies sitten joi aamukahvinsa, kävi suihkussa ja käytti koiramme ulkona vielä. Tämän jälkeen suuntasimme auton nokan kohti synnäriä ja matkalla sanoin, että taatusti he tulevat käännyttämään minut vielä kotiin odottamaan. En uskonut ollenkaan synnytyksen alkamiseen. Mutta kuinkas kävikään...käyrillä ja sisätutkimuksen jälkeen hoitaja totesi ettei mulla ole mitään asiaa enää kotiin vaan hän lähti hakemaan mulle sairaalavaatteita ja katsomaan vapaan synnytyssalin. Olin aivan kuin puulla päähän lyöty, kun hän kertoi että olen jo 3-4 senttiä auennut. Huh, en voinut uskoa.
Supistukset jatkuivat entistä voimakkaampina ja kerta kerran jälkeen olin entistä tuskaisempi ja ehkä jopa pelkäsin seuraavaa supistuksen tuloa. Ja enhän tajunnut mitään epiduraali puudutusta pyytää, vaan sanoin että jossain vaiheessa voisin sen ottaa. Tahdoin aluksi kokeilla liikkeellä oloa, kun en voinut mitenkään käsittää kuinka koviksi supistukset ihan hetkessä voivat kasvaa. Se oli jotain aivan järkyttävää. Useaan otteeseen tipuin ihan täysin jaloiltani, onneksi mies sai ennen lattialle kaatumista aina kiinni.
Lopulta 15.00 aikaan miehen avustuksella sain sanottua hoitajille, että NYT tahdon sen epiduraali puudutuksen kun yksinkertaisesti voimat vaan loppuivat ja itkin mielettömästä tuskasta supistuksien aikana. Hoitaja teki vielä sisätutkimuksen ja OHO olinkin auennut jo noin 6-7 senttiin. Puudutuksen saatua tuska helpottui ja torkahdin hetkeksi, sain kerättyä voimaa ehkä vajaan 30 minuutin ajan. Sitten vain odoteltiin. Kello alkoi lähestyä 17 ja aloin jännittämään jo puudutuksen vaikutuksen loppumista, sen jälkeen kun supistukset taas alkaisivat..yhtäkkiä, ilman ennakko varoitusta. Ja näin kävi, mutta vasta 18 aikoihin. Tehtiin jälleen sisätutkimus mutta vauva ei ollut laskeutunut yhtään ja itselläni oli aukeaminen hidastunut. Tällä kertaa olin auki vain 8 senttiä, joten laitettiin uusi puudutus. Onneksi ! Ja sovittiin että kalvot tultaisiin puhkaisemaan jos mitään ei olisi tapahtunut 19 mennessä. Ja näin kävi. Kalvojen puhkaisemisen jälkeen supistukset alkoivat olla taas hyvin kivuliaita ja aloin jo menettää toivoni ja voimani. Lopulta hieman 19 jälkeen sain alkaa pienesti ponnistaa aina supistuksen aikana, jotta vauva laskeutuisi. Mutta tuntui kuin en siihen kykenisi, ei vaan ollut voimaa. Ilokaasua kokeiltiin, mutta siitä ei ollut itselleni minkäänlaista vaikutusta. Joten tuskaisuus vain jatkui. Lopulta 20 aikaan kätilö + kätilö opiskelija molemmat jäivät huoneeseen ja ponnistaminen alkoi todenteolla. Muistan huutaneeni aivan eläimen lailla "ettekö nyt voi auttaa sitä lasta kun en pysty/jaksa" , "en jaksa enää" , "ei mun voimat riitä" yms. Aivan järkyttävää! Ponnistaminen tuntui kestävän ikuisuuden (vaikka synnytys kertomuksen mukaan ainoastaan 16 min) ja tuntui ettei lapseni tule millään ulos. Lopulta kova työ palkittiin kun lapsi syntyi klo 21.11 VIHDOIN ! Painoa pojalla oli syntyessään 3190 g ja pituutta 51 cm . Kaikki kipu loppui heti kun sain vauvan rinnalleni, sen jälkeen kaikki oli hyvin. Vauvalla oli kaikki hyvin, minua ainoastaan ommeltiin kiinni parista paikkaa ja annettiin nesteitä kun menetin niitä synnytyksessä hieman reilummin.
Kun kaikki oli hoidettu, oli taivaallisen hyvä olla. Siinä lapsi paidan alla, mies vieressä, niin mikään ei voinut paremmin olla. Kyllä kyyneleet olivat herkässä. Vieläkin ! Elämäni kivuliain kokemus, mutta kuitenkin merkityksellisin. Enkä voi sanoa, ettenkö sitä joskus kävisi uudestaan läpi. Minkäänlaista synnytys kammoa en siis saanut, vaikka aluksi siltä tuntui. Äkkiä ne ajatukset muuttuvat.
Kotiin päästiin jo tiistaina 19. päivä ja nyt vauva perheen elämää parhaimmillaan. Äiti ja isä molemmat ylpeinä pojastaan nauttivat toistensa seurasta ja jo kovin odottavat että pikkuinen alkaisi enemmän viettämään aikaa hereillä. Mutta kaikki pikku hiljaa. On se niin hienoa seurata pienen ihmisen kehittymistä syntymästä (tai jo sitä ennenkin) asti.
